Vuonna 1920 syntynyt korpraali Ivan Andrejevitš Kekkonen sen sijaan kaatui 10.10.1941 ollessaan 71. kiväärijalkaväen divisioonan palveluksessa.

Leningradissa vuonna 1939 armeijan palvelukseen kutsuttu, Leningradin alueen Korpikylässä syntynyt Aleksandr Ivanovitš Kekkonen puolestaan ilmoitettiin kadonneeksi lokakuussa 1941. Hän oli silloin 99. tykistörykmentin palveluksessa.

Niin että nyt se on todistettu. Kekkonen oli Neuvostoliiton palkkalistoilla. Eikä vain yksi Kekkonen, vaan ainakin kolmetoista. Niin monta Kekkosta on nimittäin Venäjän puolustusvoimien virallisessa tietokannassa, johon on rekisteröity kaikki Suuressa isänmaallisessa sodassa kaatuneet tai kadonneiksi ilmoitetut neuvostosoturit.

Todennäköisesti Kekkosia oli rintaman itäpuolella huomattavasti enemmän kuin nämä kolmetoista, sillä kaiken järjen mukaan useimmat Kekkoset kuitenkin selvisivät sodasta hengissä.

Suomalaisia nimiä löytyy toki tietokannasta enemmänkin, eikä niitä tarvitse mitenkään erityisesti edes etsiä. Kaikki tietokannan tiedot on kytketty suoraan alkuperäisiin asiakirjoihin, jotka nekin saa näkyviin suoraan tietokoneen ruudulle. Eräästä näihin 13 Kekkoseen liityvästä asiakirjasta löytyy myös Eino Karhu, joka hänkään ei ole ihan se joka ensin tulee mieleen.

Suomessa eniten tunnettu Eino Karhu, Karjalan tasavallan kunniakansalainen ja Suomen kirjallisuuden tutkija, oli syntynyt Inkerin Hietamäellä 1923 ja kuoli ihan äskettäin Petroskoissa 84-vuotiaana. Tämä toinen Eino Karhu oli syntynyt Ljaž-ozeron kylässä eli ilmeisesti Läsijärvellä vuonna 1920, ja hänetkin tuomittiin Vologdan varuskunnan sotaoikeudessa kymmeksi vuodeksi työleiriin ja sen jälkeen vielä menettämään kansalaisoikeutensa viideksi vuodeksi.

Sen jälkeen sen enempää tästä Karhusta kuin myöskään vuonna 1922 syntyneestä Aleksandr Pavlovitš Kekkosesta ei liene kuultu mitään, sillä muuten he tuskin olisivat mukana Venäjän puolustusvoimien kadonneiden ja kaatuneiden tietokannassa.

Venäjän puolustusministeriön tietokanta julkistettiin tammikuun lopussa, mutta suuren yleisön tietoon se tuli Venäjällä pari päivää sitten, voiton päivän juhlinnan yhteydessä, kun muiden muassa radioasema Eho Moskvy kertoi siitä. Tietokannassa on tiedot liki 19 miljoonasta kaatuneesta tai kadonneesta neuvostoarmeijan soturista.

Toinen kiinnostava tietokanta on Memorial-järjestön lista Stalinin henkilökohtaisesti allekirjoittamista kuolemantuomioista. Sieltä löytyy esimerkiksi vuonna 1904 syntynyt Väinö Tujula, joka loikkasi Neuvostoliiton puolelle vuonna 1932 ja tuomittin vankileirille suomalaisena vakoojana. Vuonna 1934 Tujula oli jo ilmeisesti vapautettu, sillä tällöin hän NKVD:n tietojen mukaan otti yhteyttä Suomen lähetystöön, kertoi "toiminnastaan Neuvostoliitossa" eli kai oloista vankileirillä, ja "lähetystön avun turvin" yritti päästä takaisin Suomen puolelle, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tujula lähetettiin taas vankileirille, mutta vuonna 1937 hän onnistui pakenemaan Siperiasta, otti taaskin yhteyttä Suomen lähetystöön, ja piiloutui sinne. Lisäksi hän NKVD:n mukaan antoi Suomen sotilasattasea Varenille tietoja loikkareista "Tšeljabinskissa asuvan veljensä avulla", ja valmisteli laitonta pakoa rajan yli.

Tujula piileskeli NKVD:n mukaan Suomen lähetystössä "pidätykseensä saakka". Asiakirjoista ei käy ilmi, miten Tujula saatiin lähetystöstä ulos, mutta hänet teloitettiin joka tapauksessa Moskovassa 12.9.1938 vakoojana.

Sama kaveri on muuten ihan omin päin opetellut sanomaan "Missä sijaitsee lähin nakkikioski?", suomalainen opiskelijakaveri oli kuulemma opettanut. Kai sekin on sitä ruotsinsuomalaista kulttuuria. Ja työmatkalla Helsingissä kaveri oli sitten kokeillut itse kehittämäänsä vaihtoehtoa: "Missä sijaitsee lähin Alko". Vastauskin tuli, mutta ei siitä kuulemma mitään ymmärtänyt.

Mutta eihän tässä Alkoa pitänyt etsiä, vaan ruotsinsuomalaista kulttuuria. Mistähän se löytyisi? Internetistä varmaan, siellähän kaikki on nykyisin, varmaan se kulttuurikin.

Tuleehan sitä täältä. Noin 46 hakutulosta. No ei ole paljon, mutta jotain sentään. Katsotaanpa mihin tärkeysjärjestykseen Google ruotsinsuomalaisen kulttuurin ilmentymät pistää. Kovin on akateemista. Ensin löytyy

Ruotsinsuomalaisen valtuuskunnan opintosuunnitelma ruotsinsuomalaisten vähemmistöpoliittiseen ohjelmaan. Huhhuijaa. En taida sitä ruveta opiskelemaan.

Sitten tulee joensuulaisen Pekka Suutarin julkaisu ruotsinsuomalaisista äänitteistä vuodelta 1999. Siellä Suutari toteaa, että monikulttuurisessa maailmassa vähemmistökulttuurit eivät toimi valtakulttuurista erillisinä ja irrallisina, vaan monin tavoin siihen kietoutuneina. Niinhän se tietysti on, vaan mitä sitten jää käteen kuin oikein kovasti valtakulttuuriin kietoudutaan?

Kolmas osuma onkin Sisuradion tekstiä, jossa Maire Dahlmann vaalien alla kertoi, että hänen mielestää Eskilstunan ruotsinsuomalainen kulttuuri pohjautuu pitkälle työläisyyteen. Ja neljäntenä entinen ruotsinsuomalainen, joka blogissaan nyt jo Suomesta käsin toteaa ruotsinsuomalaisen olevan niin heikoissa kantimissa, ettei se kainalosta tukemallakaan koskaan pystyisi seisomaan omilla jaloillaan.

Tutulta tuntuu. Ja vielä löytyy Tampereen yliopiston tutkimusta, jossa ruotsinsuomalainen kulttuuri on määritelty "enemmän populaariksi kuin korkeakulttuuriksi". Ruotsi.se-sivustolla ruotsinsuomalainen kulttuuri mainitaan viihtyisien risteilyjen ja liiton laskevan jäsenmäärän yhteydessä. "Ruotsinsuomalainen kulttuuri vetelee viimeisiä virsiään", kertoo vielä nimimerkki Vanamo-jäsen jonka asiaa koskeva kommentti kuulemma katosi nopeasti erään Suomi-seuran kotisivulta.

Ruosufoorumin keskustelupalstalla norrköpingiläinen nimimerkki Kuokkavieras pistää lisää pökköä pesään:

Jos kirjoitetaan ruotsinsuomalainen romaani, sen on kerrottava 70-luvun alkoholisoituneesta perheestä, tehdastyöstä, telakoista tai volvon liukuhihnapaanasta. Muuten romaani ei ole ruotsinsuomalainen. Eikä kukaan uskoisi sen olevan edes totta jos ei romaanin puolessavälissä ole kulunut vähintään viisi litraa Koskenkorvaa. Näitä romaaneja on kirjailijan kirjoitettava vähintään kolme. Sen jälkeen hän voi rauhassa alkaa pohtia isovanhempiensa sotakokemuksia.

No voi voi. Ei tämä nyt kovin lupaavalta tunnu. Vaan voisiko olla niin, että kyseessä on kehäpäätelmä? Eli jos ruotsinsuomalainen kulttuuri määritellään tanhuiksi, kuorolauluksi ja siirtolaisuusmuisteloiksi, ei siitä kohta ole paljon mitään jäljellä. Kun kerran suurin osa meistä alle eläkeikäisistä Ruotsin suomalaisista on kiinnostuneita ihan muista asioista. Suomiseurahommatkin meikäläiseltä jäivät viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsia ei enää kiinnostanut askartelu ja suomenkielistenkin koulukavereiden kanssa alettiin puhua ruotsia. Eikä edes ruotsinsuomalaista lehteä enää tule postilaatikkoon, kun Ruotsin Sanomat meni nurin.

Ehkä näin Joensuussa syntyneenä pitäisi sitten tosiaan hyväksyä se tosiasia, että vähemmistökulttuuri "ei toimi valtakulttuurista erillisenä ja irrallisena", niinkuin tämä joensuulainen Pekka Suutari jo vuonna 99 totesi. Vaan missä se sitten toimii? En minä kyllä tiedä.

Mutta karjalanpiirakat ovat hyviä, ja Malmön Suomi-seura järjestää kuulemma piirakkakurssin. Se on ainakin ruotsinsuomalaista kulttuuria. Ei kai Suomessa kukaan enää itse piirakoita leivo kun niitä saa kaupan tiskistä. Taidanpa irrottautua tästä valtakulttuurista ja palata juurilleni ainakin siksi aikaa, että opin pitelemään piirakkapulikkaa oikein päin kädessäni.

Sisuradio 2008-05-04

Muutaman viikon päästä Vladimir Putinin manttelinperijä Dmitri Medvedev astuu Venäjän presidentin virkaan. Siihen hänellä näyttäisi olevan oikeus. Anonyymi venäläinen bloggaaja ja tilastonikkari Podmoskovnik on nyt julkistanut laskelmansa, joiden mukaan Medvedev todennäköisesti sai 63% äänistä. Ei kuitenkaan 70 prosenttia, kuten viralliset luvut väittävät.

Podmoskovnikin laskelmat perustuvat virallisiin vaalihuoneistokohtaisiin lukuihin, joissa esiintyy ihmeellisiä huippuja pyöreiden prosenttilukujen kohdalla. Nämä huiput korreloivat erään tietyn ehdokkaan kyseisissä vaalihuoneistossa saamiin ääniin. Lisäksi luvuissa näkyy ihmeellinen yhteys 65 prosentin ylittävän äänestysprosentin ja kyseisen ehdokkaan saaman tuen välillä. Kun nämä anomaliat lasketaan pois, päästän lukuihin, jotka normaali äänestyskäytäntö olisi antanut.

Punainen käyrä näyttää kaikki Dmitri Medvedeville lasketut äänet. Vihreä käyrä näyttää "normaalin" osan hänen saamistaan äänistä, ja sininen käyrä kaikkien muiden ehdokkaiden saamat äänet. Vaaka-akseli näyttää äänestysprosentin niissä vaalihuoneistoissa, joissa kyseiset äänet on laskettu. Tältä näyttävät tulokset, kun anomaliat on laskettu pois:

Todellinen äänestysprosentti näyttäisi olleen 56, mikä vaikuttaa varsin uskottavalta, ei 70, kuten viralliset luvut väittävät. Kommunisti Gennadi Zjuganov sai 22% äänistä, ei 18%. Ja Žirinovski-pelle sai 12%, ei 9%. Erot ovat sinänsä varsin suuria, mutta eivät silti vaikuta vaalin lopputulokseen. Miksi kukaan siis katsoo vaivan arvoiseksi petkuttaa?

Kuten Ruotsin puolustusvoimien tutkimuslaitoksen FOI:n tutkija Carl Holmberg kirjoittaa kiinnostavasssa raportissaan Venäjän vaalikäytännöstä [PDF täällä], korkea äänestysprosentti ja keskusjohdon ehdokkaan saama suuri ääniosuus voidaan nähdä osoituksena vahvasta alueellisesta johdosta, jolla on homma hanskassa. Vaalitulos on silloin eräänlainen osinko, jonka varsin itsenäiset alueelliset vallanpitäjät maksavat keskusjohdolle. Joulukuun duumavaalissa äänestysprosentti oli joillakin alueilla lähes sata. Presidentinvaalin alla keskusjohto on selvästikin ilmoittanut, että luvut eivät saa olla aivan näin naurettavan korkeita.

Vaikka kuolleet sielut ja nukkuvien puolue selvästikin äänestävät ahkerasti, Podmoskovnikin luvut osoittavat, että Dmitri Medvedev todellakin voitti presidentinvaalit jo ensi kierroksella, vaikka tulos laskettaisiinkin vain niistä äänistä, jotka todella annettiin. Ja se on tuskin mikään suurempi yllätys. Venäjän demokratian perustavaa laatua olevat puutteet löytyvät toki aivan eri tasolta.

Ihan muusta asiasta. Luin Voima-lehdestä Satu Hassin sanoja:

"Pari vuotta sitten eräs keskieurooppalainen totesi, että siirtyessään Ruotsista Suomeen havaitsee järkyttävän suuren kulttuurieron, melkein yhtä ison kuin jatkaessaan matkaa Suomesta Venäjälle."

Ja sitten lueteltiin mitkä asiat ovat Suomessa huonommin kuin Ruotsissa: Suhtautuminen sukupuoliseen häirintään, rakentamisen laatu, energiapolitiikka.

Masennuin. Aloin lohtusyödä. Suolaista ja tulista.

Aina, aina me häviämme Ruotsille kaikessa. Miksi olemme olemassa? Voisimmeko lakata olemasta?

Sitten koetin lohtulohduttaa itseäni. No, ainakin olemme omanlaisiamme, jos olemme erilaisia kuin ruotsalaiset ja vielä enemmän eroamme venäläisistä.

Sitten ajattelin etsiä lohtublogin, jossa joku Ruotsissa asuva ihminen (kansalaisuudella ei ole väliä) sanoisi jotain hyvää Suomesta verrattuna Ruotsiin. Jotta meillekin tulisi oikeus olla olemassa, vaikka rakennammekin lisää ydinvoimaa, annamme tekstiviestihäiriköiden hallita ja talomme ovat neuvostoliittolaisia betonielementtikolosseja.

Siirrän tekstin tähän, kun se ei oikein liity Venäjän ortodoksista kirkkoa koskevaan juttuuni.

Mitähän tuohon sanoisi… Rakentamisen laatu on ainakin Ruotsissakin huononpuoleista. Toimivan ydinvoimalan sulkeminen on monen mielestä aika pöhköä niin kauan kuin paljon sähköä tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla. Makkara, juusto, leipä ja saunat ovat Suomessa parempia, viimeksimainitut myös usein järven rannalla. Suomalainen rokki on hyvää ja sitä lauletaan usein omalla kielellä. Ja Suomessa ei ole kuninkaallisia. Kuka keksii lisää?

Seurasin Larkon linkkiä ja luin lontoolaisen David Meryn tarinan. Hänet pidätettiin ja hänen asunnossaan tehtiin kotietsintä, koska hänellä oli poliisin mielestä liian lämmin takki, koska hänellä oli reppu selässään, ja koska hän metrojunaa odottaessaan otti taskustaan paperin ja luki sitä.

Aivan kuten Neuvostoliitossa aikoinaan myös Lontoossa metroasemien valokuvaaminen on nykyään kiellettyä. Niin se saattaa yhä olla Venäjälläkin, mutta napsin kuitenkin tässä joku viikko sitten kuvia Moskovan metrossa, mm. tästä SonyReaderia lukevasta miehestä, ensimmäistä kertaa kun näin tämän hienon vempeleen. Kuvasin myös metroaseman (1, 2), rautatieaseman, sekä KGB/FSB:n päämajan kyljessä kököttävän kirkon ja KGB/FSB:n päämajan seinään ruuvatun Andropovin muistolaatan. Selvä terroristi siis. Mutta jostakin syystä FSB:n edustalla seisovat poliisit eivät minua pidättäneet, katsoivat vain tarkkaan.

Ja eipä mennyt monta päivää, ennen kuin separatististen ääritšetšeenien verkkosivusto Kavkaz-Center leimasi minut pitkässä artikkelissaan ilmiselväksi KGB/FSB:n kätyriksi. Muuten tällaisten kohteiden kuvaaja olisi nimittäin kuulemma varmasti heti pidätetty. Ja minullahan on varmaan vanhoja KGB-kontakteja ajaltani Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa, Kavkaz-Center toteaa.

Kukahan tässä nyt on vainoharhainen? Kavkaz-Centerkö, joka muuten myös on todennut, että Yhdysvaltain korkein poliittinen johto kuuluu saatananpalvojien lahkoon, joka harrastaa ihmisuhreja? Vaiko minä, kun alan ihmetellä miksi minun ottamani valokuvat kiinnostavat näitä mielipuolia? Ja sitten vielä monet väittävät, että Kavkaz-Centerin takana oikeasti onkin venäläisten turvallisuuspalveluiden väkeä…

Mutta Moskovassa ei siltikään vielä ole tällaisia Lontoon mallin mukaisia julisteita, joissa kehotetaan kaupunkilaisia ilmiantamaan kaikki epäilyttävät valokuvaajat poliisille.

PS: Asiaa tarkemmin tutkittuani huomasin, ettei Venäjä ole neukkumenneisyydestään mihinkään päässyt. Kuvaaminen on kielletty vaikka sun missä eri puolilla Moskovaa, mutta kukaan ei tarkkaan voi kertoa missä, koska salaisten ja kuvauskiellon alaisten kohteiden listakin on salainen. Kielto koskee kuitenkin vain ammattikuvaajia, pienillä kameroilla kuvia saa ottaa. Kameran ei-ammattimaisuuden voi todistaa mittanauhalla. Vaan jos kuvia otetaan ammattimaisessa tarkoituksessa, pientenkin kameroiden käyttö voidaan kieltää. Eli lain soveltaminen on täysin viranomaisten käsissä, kielletään jos mieli tekee ja siltä tuntuu. Lisää täällä.

PPS: Myöhemmin kuuntelin Eho Moskvyn lähetyksen samasta aiheesta, se löytyy täältä. Tällä perusteella voisi todeta, että asiat eivät ole ihan niin huonosti kuin sensaatiolehti Moskovski Korrespondent väitti, ja että kuvata saa kaikkialla, jopa metrossa. Pitää vain toivoa, että miliisit ja turvamiehet kuuntelevat Ehoa eivätkä lue Moskovski Korrespondentia… Sama Moskovski Korrespondent muuten sitten keksi hienon jutun Putinin ja Alina Kabajevan häistä.

Lisää Moskovan visiitiltä:

• Kaikki kuvat
• Efterskörd från Moskva
• Valsöndag i Moskva
• Ryskt vallotteri med säker vinnare
• Ny dag, ny president
• Framåt, Ryssland?
• Международный язык
• Moskva postrikolto

Tämä on raskas elokuva. Pimeä, absurdi, makaaberi. Neuvostoyhteiskunta takaperin käännetyssä kiikarissa, naurupeilissä joka saa itkemään. Aleksei Balabanovin elokuvassa Gruz 200 ei ole positiivisia sankareita. Tai ehkä yksi, pienikasvuinen vietnamilainen vierastyöläinen, joka yrittää pysäyttää hullun murhamiehen ja raiskaajan. Vietnamilainen ammutaan. Raiskaaja on lain vartija.

Gruz 200 on suomeksi Lasti 200. Koodinimi ruumislasteille, joita lennätetään Afganistanin sodasta jonnekin Leningradin lähistölle, likaiseharmaaseen teollisuustaajamaan jonka nimi on Leninsk. Taajama on kuvitteellinen, ruumiit oikeita. On vuosi 1984. Andropov on kuollut. Tšernenko on puhuva ruumis. Neuvostoliitto on valheelle rakennettu elävien kuolleiden valtakunta.

Elokuva alkaa idyllisesti, parvekkeella, jossa kaksi veljestä istuu juomassa olutta. Olut on ostettu neuvostotapaan: omaan kolmen litran lasipurkkiin, jonka voi täyttää puiston olutkioskissa jos olutta sinä päivänä sattuu olemaan.

Yksi veljeksistä on tieteellisen ateismin professori Leningradin yliopistossa. Hän on juuri autttanut veljentyttärensä pääsykokeen läpi. Professorina hänellä on myös pääsy neuvostoeliitin erikoiskauppaan. Hän on tuonut mukanaan kaksi laukullista ruokatavaraa Leningradista, yhden äidilleen, yhden veljelleen, joka on neuvostoarmeijan eversti. Eversti on ylirasittunut, uusia ruumislasteja laskeutuu lentokentälle koko ajan, ja hänen täytyy huolehtia niistä.

Hattupäinen ateismin professori jatkaa matkaansa pienellä Zaporožetsillaan. Ruumiita tulee kohta lisää, mutta ensin klassinen venäläinen pöytäkeskustelu elämän tarkoituksesta, sekin vinosta peilistä nähtynä. Professorin autonromu pimahtaa pellon laitaan. Lähistöllä hämäräperäisessä talossa pitävät laitonta viinatehdasta epämääräinen mies, hänen vietnamilainen palkollisensa ja asiasta perillä oleva miliisi, joka on myös hullu murhamies. Vietnamilainen korjaa professorin autoa sillä aikaa kun viinatehtailija kaataa professoriin pirtua saadakseen selville onko Jumalaa olemassa.

Professori pitää tavallisen luentonsa siitä, miksi Jumalaa ei voi olla. Viinatehtailija puolestaan puhuu moraalista, omastatunnosta, sekä siitä, miten kommunistit ovat heittäneet molemmat yli laidan. "Jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua", sanoo viinatehtailija. Dostojevskia, mutta päin vastoin. Nyt moraalista ja omastatunnosta puhuu itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle asettanut kapinallinen, kun taas yhteiskunnan tukipilari, hieno professori, puolueen jäsen erikoiskaupasta hankittuine luksusmakkaroineen, käytännössä heittää moraalin ja omantunnon historian romukoppaan.

Myöhemmin viinatehtailija tuomitaan kuolemaan murhasta jota hän ei ole tehnyt. Hattupäinen professori voisi ehkä pelastaa hänet todistamalla oikeudessa, mutta hän ei halua sekaantua asiaan, se ei näyttäisi hyvältä, eikä hänellä ole aikaakaan.

Professori on kuva neuvostoyhteiskunnasta, mutta sitä on myös sadistinen miliisi, joka ei kykene näyttämään tunteitaan paikallisen puoluepampun tytärtä kohtaan muuten kuin raiskaamalla tämän viinapullolla, ryöstämällä mukaansa ja kahlisemalla sänkyyn. Tytön sulhanen toimitetaan Afganistanista sinkkiarkussa, hullu miliisi hakee ruumiin lentokentältä ja panee sen samaan sänkyyn tytön kanssa.

Sillä aikaa miliisin alkoholisoitunut äiti istuu viereisessä huoneessa katsomassa televisiosta hupailuohjelmia ja Tšernenkoa, puhuvaa ruumista. Television takaseinä puuttuu ja sen sekavat sisuskalut ovat näkyvissä. Television sisällä ei ole niitä hauskuttajia jotka näkyvät ruudulla, vain kummallisia johtoja ja virtapiirejä joita selvästikään ei ole tarkoitettu ulkopuolisten nähtäviksi. Sama kiemurtelevien harmaiden lämpöjohtojen ja tehtaanpiippujen sekamelska jatkuu myös ikkunan ulkopuolella. Näköala on sama hullun miliisin ja hattupäisen professorin ikkunoista.

Elokuvan miljööt ovat hyperaitoja - kaikki näyttää niin Neuvostoliitolta, että katsoja alkaa ihmetellä, oliko oikea Neuvostoliitto koskaan niin harmaa, ränsistynyt ja masentava, kuin kuvitteellinen Leninskin kaupunki on. Silti ei ole itsestään selvää, kertooko elokuva todella vain Neuvostoliitosta vuonna 1984, vai tapahtuuko se itse asiassa siinä aika-avaruudessa, jota venäläinen arvostelija kutsuu "ikuiseksi venäläiseksi nykyhetkeksi".

Kaksi vartijaa kuljettaa viinatehtailijaa vankilan käytävällä. Joku haluaa tavata hänet, vartijat sanovat. He eivät sano, että tapaamista odottaa kuolema. "Pian kaikki on toisin", viinatehtailija sanoo. Kuuluu laukaus, ja nurkan takaa astuu univormupukuinen mies, joka on heittänyt olkapäilleen lääkärin valkoisen takin. Kuolema todetaan.

PS: Aleksei Balabanovin elokuva Gruz 200 sai hollantilaisten elokuvakriitikkojen ensimmäisen palkinnon Rotterdamin elokuvafestivaaleilla 4. helmikuuta. Jo aikaisemmin filmi oli saanut venäläisten kriitikkojen "Valkoinen elefantti"-palkinnon vuoden 2007 parhaana elokuvana. Venäjällä elokuvasta on keskusteltu paljon, eikä suinkaan yksinomaan positiivisissa merkeissä.

Lisää aiheesta:

• Сайт фильма «Груз 200»
• Коммерсант: "Груз 200″ не сочли весомым
• KinoExpert.ru: Груз 200
• twitchfilm.net: Cargo 200 review
• european-films.net: Gruz 200 (Cargo 200)

Valitettavasti kävi kuitenkin ilmi, että lista ei ollut pelkästään sattumanvaraisesti kokoonkyhätty, vaan ennen kaikkea virheellinen. Presidentti Putinilla on omat edustajansa kaikissa seitsemässä "federaatiopiirissä", jotka hän aikanaan itse loi siirtääkseen valtaa kuvernööreiltä itselleen, ja kaikki seitsemän ovat listan mukaan pietarilaisia. Kiinnostavaa. Tai olisi, jos pitäisi paikkansa.

Hesari kirjoitti perjantaina näin:

Susiluoto tekee puolestaan havainnon, kuinka Venäjän presidentinhallinto on perinyt Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean tehtävät ja kaikkivoivan roolin, konttoria myöten. Susiluodon oivallus on listata 31 keskeistä vakanssia haltijoineen presidentin lähipiiristä lähtien ja merkitä perään heidän alkuperäinen kotipaikkansa.
Listassa on 29 Leningradia ja kaksi Petroskoita. Presidentti ja kotikylän pojat pyörittävät maata.

Juttu on täällä ja käsittelee mm. kirjaa nimeltä Venäjä, kovan linjan energiajätti. Kirjaa en ole vielä nähnyt, mutta lista alkoi kiinnostaa, joten kyselin vähän, ja sain tietää (kiitos, Tapani!), että lista on mukana Ilmari Susiluodon kirjoittamassa kappaleessa "Putinin miehet". Lista esitellään kirjassa näin:

On tärkeää huomioida myös Leningradiin läheisesti liittyneen Petroskoin ja Karjalan tasavallan suunta. Sieltä sai alkunsa KGB:n päälliköksi ja sitten koko Neuvostoliiton johtajaksi kohonneen Juri Andropovin ura. Mainitsen tämän vain siksi, että akseli Pietari-Petroskoi näyttelee hämmästyttävää roolia myös tämän päivän Kremlin keskeisimmissä valta-asetelmissa, sisäministeriön, FSB:n ja armeijan suhteissa.

Ohessa keskeisimpiä pietarilaisia ja petroskoilaisia tämän päivän Kremlissä.

Tämän jälkeen sitten seuraa alla oleva lista:

PRESIDENTTI JA LÄHIPIIRI
Putin, Vladimir - Leningrad
Zubkov, Viktor - Leningrad
Setšin, Igor - Leningrad
Medvedev, Dmitri - Leningrad
Ivanov, Sergei - Leningrad

TURVALLISUUSRYHMÄ
Ivanov, Sergei, varapääministeri, puolustusministeri - Leningrad
Patrušev, Nikolai, FSB:n päällikkö - Petroskoi
Nurgalijev, Rashid, MVD, sisäministeri - Petroskoi

FINANSSIRYHMÄ
Kudrin, Aleksei - Leningrad
Tšubais, Anatoli - Leningrad
Illarionov, Andrei - Leningrad

ENERGIARYHMÄ
Tšubais, Anatoli (sähkö) - Leningrad
Medvedev, Dmitri - Leningrad
Setšin, Igor - Leningrad

SOTATEOLLISUUS JA ASEKAUPPA
Klebanov, Ilja - Leningrad
Ivanov, Sergei - Leningrad
Naryškin, Sergei - Leningrad

ASEVOIMAT
Ivanov, Sergei - Leningrad
Serdjukov, Anatoli - Leningrad

LIIKENNE
Jakunin, Vladimir (rautatiet) - Leningrad

TIEDERYHMÄ
Fursenko, Andrei - Leningrad
Alferov, Žores - Leningrad

SVJASISTIT, TIETOLIIKENNE-EKSPERTIT
Reiman, Leonid, viestiministeri - Leningrad

EDUSTUSLAITOS
Presidentin miehet duumassa ja federaationeuvostossa, kamarien puhemiehet
Gryzlov, Boris - Leningrad
Mironov, Sergei - Leningrad

FEDERAATIOPIIRIEN JOHTAJAT
Kvašnin, Anatoli (Siperia), kenraali - Leningrad
Rapota, Grigori (eteläinen), SVR - Leningrad
Konovalov, Aleksandr (Volga) - Leningrad
Klebanov, Ilja (luoteinen) - Leningrad
Latyšev, Pjotr (Ural), kenraalieversti - Leningrad
Poltavtšenko, Georgi (keskinen) - Leningrad
Safonov, Oleg (Kaukoitä), kenraaliluutnantti - Leningrad

Erikseen on mainittava Putinin edustaja Kaukasuksella Dmitri Kozak (Leningrad), jota on
pidetty myös yhtenä Putinin seuraajaehdokkaana.

Listalla on siis 25 nimeä - tai 26, jos mukaan lasketaan myös Kozak joka on "erikseen mainittava".

Sergei Ivanov mainitaan kolme kertaa, Dmitri Medvedev, Igor Setšin, Ilja Klebanov sekä Anatoli Tšubais kaksi kertaa. Tästä tulee 6 lisämainintaa, ja summaksi 31 (tai 32) mainintaa.

Hesarin toimittaja oli laskenut mainintakerrat, ei henkilöiden määrää. Mutta ennen kaikkea hän tuntuu vetävän yhtäläisyysmerkin "presidentinhallinnon" (jota ehkä voisi selvyyden vuoksi kutsua presidentinkansliaksi) ja presidentin lähipiirin välille. Hesarin jutun perusteella olin toivonut, että listalla olisi ollut jonkin tarkkaan määritellyn piirin jäseniä, jolloin siitä olisi voinut tehdä tilastollisia johtopäätöksiä, mutta näin ei näköjään ole, listalle on kai sitten vain poimittu Pietarin seudulla opiskelleita Putinin lähipiirin miehiä. Kiinnostavaa, mutta ei varsinaisesti mikään oivallus, kuten Hesari väittää.

Ainoa tarkkaan määritelty isompi joukko tällä listalla ovat presidentin edustajat federaatiopiireissä. (Listalla "federaatiopiirien johtajat".) Näitä edustajiahan on seitsemän, ja kaikki seitsemän olisivat listan mukaan Leningradin porukkaa. Ja siihen päälle sitten Kozak, Leningradissa opiskellut hänkin, joskin syntyjään Ukrainasta. Tämä tilasto oli kyllä minullekin aikamoinen oivallus - tosin en tiedä kuinka suuri merkitys näillä presidentin edustajilla nykyisin on, kun kuvernöörinvaalit on lakkautettu.

Mutta mahtaakohan sentään pitää paikkaansa, että nämä kaikki olisivat leningradilaisia? Esimerkiksi Latyšev on Kremlin virallisen sivuston mukaan syntynyt Ukrainassa, opiskellut Omskissa, toiminut sittemmin Permissä ja Krasnodarissa vuoteen 1994. Mihinkäs se Leningrad mahtuu?

Katsotaanpa järjestyksessä varmuuden vuoksi.

1. Poltavtšenko: Syntynyt Bakussa, mutta Leningradin miehiä aina vuodesta 1976. KGB-väkeä.
2. Kvašnin: Syntynyt Ufassa, Kurganin kaupungin konetekniikan laitos 1969, Malinovskille nimetty panssarivoimien sotilasakatemia Moskovassa, sitten NL:n asevoimien pääesikunnan sotilasakatemia samassa kaupungissa.
3. Konovalov: Syntynyt, kasvanut ja koulunsa käynyt Leningradissa.
4. Klebanov: Leningradin miehiä hänkin.
5. Latyšev: Ukrainan ja Siperian poikia.
6. Rapota: Syntynyt ja opiskellut Moskovassa. KGB:n palveluksessa vuodesta 1966.
7. Safonov: Syntynyt Uljanovskissa, Moskovan KGB-koulu.

Eli seitsemästä presidentin edustajasta federaatiopiireissä tasan kolme on Leningradista, eivät suinkaan kaikki seitsemän.

Jaa, ja se Petroskoi. Tataari Nurgalijev on kyllä opiskellut siellä, vaikka onkin syntynyt ihan muualla. Patrušev on syntynyt, kasvanut ja opiskellut Leningradissa, Petroskoissa hän oli kai vai pari vuotta turvallisuusministerinä, 1992-94. Niin että siinä se Pietarin-Petroskoin akseli.

Ja tämän listan otsikkona oli siis "Ohessa keskeisimpiä pietarilaisia ja petroskoilaisia tämän päivän Kremlissä." Vaan eiväthän nämä edes istu Kremlissä. En tiedä kuinka paljon kirjan muuhun sisältöön voi luottaa, kun presidentin seitsemästä edustajastakin neljä menee pieleen.

Asiasta kolmanteen, Litvinenko muuten väittää kirjassaan ФСБ взрывает Россию (FSB räjäyttää Venäjää), että Patruševin siirto Karjalasta Moskovaan 1994 oli tälle onnenpotku, koska hänen epäiltiin sekaantuneen puun salakuljetukseen. Litvinenko tosin puhuu visakoivun ("karjalaisen koivun") salakuljetuksesta, mikä kyllä kuulostaa aika kummalta. Mutta kai tämä Litvinenkon kirja on vähintään yhtä luotettava kuin edellä mainittu pietarilaislista.

Vaan mistäpä sen tietää. Ehkä liioittelen, ja luotettavan Editan kustantama Venäjä-kirja on muilta osiltaan ehdottoman paikkansapitävä. Kun seitsemästä nimestä neljän kotipaikka oli väärin, en kumminkaan jaksa ruveta selvittelemään muiden 19 pietarilaislistan nimen taustoja, sen tehköön joku muu. Itse teen mieluummin ihan uuden listan ja tarkistan kaikkien presidentinhallinnon kotisivulla mainittujen byrokraattien kotipaikat. Jos joskus ehdin.

Ja nyt tietysti joku löytää laskuvirheen tästä jutusta…

Vitali Kalojev, joka neljä vuotta sitten murhasi tanskalaisen lennonjohtajan, on nyt valittu vuoden henkilöksi Ossetian tasavallassa Etelä-Venäjällä. Samassa yhteydessä hänelle luovutettiin ossetialaisen kansanrunon sankaria esittävä patsas. Sankarin molemmissä käsissä on pitkä puukko, ja kolmas puukko on vyössä.

Arkkitehti Vitali Kalojev menetti vaimonsa ja lapsensa kesällä 2002 kun venäläinen matkustajakone törmäsi DHL:n rahtilentoon Boden-järven yläpuolella ja 71 ihmistä menehtyi. Selvityslautakunnan raportin mukaan lennonjohdon tutkajärjestelmässä oli toimintavirheitä ja lennonjohtokeskus oli alimiehitetty - yksi lennonjohtaja oli vastussa kahdesta työpisteestä.

Hän oli tanskalainen Peter Nielsen. Törmäys tapahtui sen jälkeen kun venäläinen matkustajakone noudatti Nielsenin kehotusta laskeutua alemmalle reitille, eikä automaattisen varoitusjärjestelmän kehotusta nousta kiireesti ylemmäs.

Helmikuussa 2004 Vitali Kalojev matkusti Sveitsiin tapaamaan Peter Nielseniä. Tapaamisen tuloksena Peter Nielsen kuoli perheensä nähden saatuaan kolme puukoniskua sydämeensä.

Kalojev tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen mutta vapautettiin etuajassa kaksi kuukautta sitten. Jo lennolla Sveitsistä Moskovaan hän antoi haastatteluja Venäjän valtakunnallisille televisiokanaville, ja Domodedovon lentokentällä hän sai sankarin vastaanoton.

Pohjoisossetialaisen verkkosivuston Region15.ru:n järjestämässä äänestyksessä Vitali Kalojev sai 36 prosenttia annetuista 1.100 äänestä ja valittiin siten vuoden ossetialaiseksi. Toiselle sijalle tuli 26 prosenttia äänistä saanut Georgi Ketojev, joka viime vuonna voitti sekä Euroopan että Venäjän mestaruuden vapaapainissa. Vitali Kalojev itse sanoo, ettei hän mitenkään tunne ansainneensa vuoden ossetialaisen asemaa. Hän kiitti kuitenkin kaikkia häntä äänestäneitä tuesta, ja otti vastaan sankaripatsaan.

Vitali Kalojev valittiin vuoden ossetialaiseksi myös kaksi vuotta sitten, kun hän vielä istui sveitsiläisessä vankilassa. Silloin hän sai 56 prosenttia äänistä.

Pohjois-Ossetian presidentti Taimuraz Mamsurov on lisäksi luvannut Vitali Kalojeville hyvän työpaikan. Kalojev itse ei ole vielä kertonut millaisesta työpaikasta on kyse, mutta hänen Sveitsin radiossa haastateltu puolustusasianajajansa mukaan Kalojevistä tulee Pohjois-Ossetian rakennusasioiden varaministeri.

PS: 18 tammikuuta tieto julkistettiin virallisesti, Vitalij Kalojev on nyt varaministeri.

Lisää aiheesta:

• Aftonbladet: Mördade – nu är han minister
• Reuters: Russian air controller killer Kaloyev freed
• 20 minutes: Le meurtrier du contrôleur de Skyguide accueilli en héros chez lui
• NZZ: Vitali Kalojew zurück in Russland
• Tagesanzeiger: Kalojew ist neu Vizeminister
• Wikipedia: Bashkirian Airlines Flight 2937
• ЕЖ: Герой «нашего» времени
• Активисты Движения «НАШИ» встретили Виталия Калоева в аэропорту
• Твой День: Калоев стал героем
• АиФ: Виталий Калоев. Человек, на которого ополчились небеса
• Regions.ru: Пиар на крови может обернуться большой бедой
• Политком.ру: Героизация Калоева

Nizjni Novgorodin itäpuolella tie seuraa Volgan etelärantaa. Junamatka Venäjän läntisiltä rajaseuduilta tänne kestää kaksi päivää. Itäisimmälle Venäjälle junamatka kestää viikon. Mutta niin kauas meidän pieni, PAZ-merkkinen venäläinen linja-automme ei aja.

Ulkona sataa lunta, mutta linja-autossa on turhankin lämmintä. Kuljettajan nauhurista kuuluu siirappisia venäläisiä iskelmiä.

- Joko kohta ollaan Tolbassa, kysyy bussin etuosassa huopatossuissaan ja paksussa talvitakissaan istuva vanha mummo huolissaan jo toista kertaa.

- Ei olla vielä lähelläkään. Kyllä minä sanon kun ollaan Tolbassa, viisikymppinen tataari vastaa hyväntuulisesti. Hänellä ei karvalakista ja paksusta ruskeasta nappanahkatakista huolimatta näytä olevan kuuma.

- Mutta en minä halua Tolbaan. Minä olen menossa Sergatshiin. Onko Tolba ennen Sergatshia vai sen jälkeen, mummo kysyy taas.

Sieltä täältä kuuluu pieniä nauruntyrskähdyksiä.

- Tolba kuulostaa siltä kuin se olisi Mongoliassa, sanoo joku.

Joka tapauksessa Tolba on aika kaukana Moskovan kiiltävistä ostospalatseista, pilvenpiirtäjistä ja liikenneruuhkista. Täällä talojen välissä on paljon tyhjää. Kun linja-auto pörisee itsepäisesti eteenpäin ikkunoista näkyy enimmäkseen lumen peittämiä peltoja ja lehdettömiä puita. Tie on kyllä yllättävän hyvä.

Venäjä on muuttunut viime vuosina, ja muutokset näkyvät muuallakin kuin yhä kalliimmassa ja kiireisemmässä Moskovassa. Vähä vähältä pieniä hyvinvoinnin merkkejä ilmestyy näkyviin myös kaukana metropoleista.

Linja-auto on matkalla pieneen Shumerljan kaupunkiin Tshuvashian tasavallassa. Siellä asuu vanha tuttuni Andrei pienessä yksiössä vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Asunto on ahdas, ja Andrei on joutunut sijoittamaan tietokoneensa keittiöön. Mutta jo toista vuotta keittiössä on laajakaistaliittymä.

- Laajakaistasta on vain tullut liian suosittu, nyt yhteys menee poikki joka ilta, kun liian monta liittymää on liitetty samaan puhelinkeskukseen, sanoo Andrei, joka on jo soittanut puhelinpalveluun ja valittanut.

Muutama vuosi sitten useimmat Shumerljan asukkaat olivat vähissä rahoissa, ja jäljelle jääneissä kaupoissa ei ollut paljon mitään ostettavaa. Nyt naapuritalon lähikauppa on siisti ja vastikään remontoitu. Hyllyissä on kaikkea mitä voi suinkin toivoa. Poimin koriini pullon etelävenäläistä valkoviiniä, Andrei ottaa läpinäkyvään muovikuplaan pakatun tuoreen kermakakun.

- Ennen kakut tuotiin tänne isommista kaupungeista, nyt meillä on kaupungissa oma sokerileipomo, Andrei sanoo.

Palkat maksetaan ajallaan. Bussit kulkevat ajallaan. 90-luvun mullistusten jälkeen kaikki kaipasivat jo rauhallista elämää, arvelee Andrei.

Kasvava vakaus ei ole merkinnyt pelkästään vähitelleen lisääntyvää hyvinvointia. Myös poliittinen elämä on vakautettu. Tottelevaiset televisiokanavat eivät enää tiedä mitään oppositiosta, uutiset kertovat yhtenäisestä kansakunnasta ja pahantahtoisesta ulkomaailmasta. Mutta median tasapäistäminen ei Andreita häiritse.

- Ennen vain riideltiin koko ajan, se ei ollut rakentavaa. Onhan televisiossa vieläkin kiinnostavia keskusteluja. Ja kaikki löytyy netistä.

Kalle Kniivilä
Sydsvenskan 5.1.2008

Lisää kuvia matkalta täällä.

Muita juttuja samalta matkalta:

• Rysk resa 2007: resedagbok
• Här bor Putins väljare
• Polisbesök efter kritisk artikel
• Ryska staten vän med kyrkan igen
• Kyrkan vid massgravens rand
• Hembesök hos Sacharov i förvisningen
• Den ryska bussen går i tid igen
• Feststämning och beväpnade vakter i vallokalen
• Putins unga stödtrupper firade valsegern

Pari nauhoitettua haastattelua:

• Разговор с Олегом Панфиловым
• Разговор с Юрием Самодуровым

Siksi Vladimir Putin on Venäjällä suosittu, ja siksi hänen tukipuolueensa Yhtenäinen Venäjä saa sunnuntain parlamenttivaaleissa suurvoiton.

Putin on kylläkin kiristänyt ruuveja monta kierrosta, poistanut kuvernöörinvaalit kokonaan, hiljentänyt kriittiset tiedotusvälineet ja käyttänyt oikeusjärjestelmää valikoivasti saadakseen pois kuvioista ne kiusalliset oligarkit, jotka eivät halua tanssia hänen pillinsä mukaan. Ja se on monien venäläisten mielestä ihan hyvä juttu.

Viimeksi torstaina tuomittiin Lontooseen jo aikoja sitten paennut oligarkki Boris Berezovski poissaollessaan kuuden vuoden vankeuteen kavalluksesta, johon oikeus katsoi hänen syyllistyneen 90-luvulla.

Oikeudenkäynti Berezovskia vastaan kolme päivää ennen parlamenttivaaleja on hyvä tapa muistuttaa äänestäjiä vanhoista pahoista ajoista, jotka he mieluiten jo unohtaisivat. 90-luvulla Venäjän valtiokoneisto oli hajoamispisteessä, olemattoman kehnot palkat ja eläkkeet maksettiin kuukausia myöhässä, ja kaikki oli kaupan.

Nyt ei ole niin, toistelee Putin vaalikampanjassaan, samalla kun hän pelottelee kansaa liberaalin opposition "šakaaleilla", jotka hänen mielestään kulkevat ulkomaisten vihollisten talutusnuorassa ja haluavat saada takaisin 90-luvun heikon Venäjän.

Ja toki Venäjän valtio ja Venäjän talous ovat voimistuneet. Venäjän kansantuote on noussut yli 50 prosenttia sen jälkeen kun Putin nousi valtaan. Toinen kysymys on sitten se kuinka paljon Putinia on tästä kiittäminen.

Venäjän talous on ollut täysin riipuvainen öljyn viennistä aina 70-luvulta saakka, ja öljyn hinnan lasku 80-luvun alussa oli yksi tärkeä syy Neuvostoliiton hajoamiseen. Neuvostohallitus alkoi ottaa ulkomaista lainaa kiihtyvään tahtiin, ja muutaman vuoden kuluttua öljyn vientitulot eivät enää riittäneet juuri muuhun kuin lainan korkoihin. Talous luhistui täysin ja kansan pankkitileille keräämät säästöt häipyivät kuin tuhka tuuleen.

Jeltsinin liberaalit hallitukset yrittivät uudistaa taloutta, mutta niidenkin oli uudistusten tuloksia odottaessaan täytettävä valtion budjetin musta aukko lainarahalla. Öljyn hinta laski lisää, ja elokuussa 1998 valtio ilmotti, ettei se enää voi maksaa lainojaan. Rupla luhistui, pankkeja kaatui ja monet menettivät säästönsä toiseen kertaan.

Vladimir Putinilla on ollut enemmän onnea öljyn hinnan suhteen. Sen jälkeen kun hänestä syksyllä 1999 tuli pääministeri öljyn maailmanmarkkinahinta on noussut nelinkertaiseksi. Kun kaksi kolmasosaa Venäjän viennistä koostuu öljystä ja kaasusta, ei ole mikään ihme että useimpien venäläisten elintaso on noussut ja että valtio nyt voi maksaa eläkkeet ajallaan.

Vladimir Putinin suuri saavutus on se, että hän on öljyrahoilla onnistunut voitelemaan Venäjän ruosteisen valtiokoneiston toimintakuntoon. Mitään suuria talousuudistuksia hän ei ole uskaltautunut toteuttamaan, pikemminkin hän on monissa asioissa nojautunut yhä enemmän vanhoihin neuvostoaikaisiin kokemuksiin. Se on ihan hyvä, ja huonomminkin olisi voinut käydä, ajatelevat monet venäläiset.

Sydsvenskan 30.11.2007
Grafiikka: Roger Brinck/Sydsvenskan

Lisää aiheesta:

• Imperium på svajig grund
• Putin har oljat maskineriet
• Putin oleumis la aparaton