Torstaina Venäjän pääesikunnan puhemies, kenraali Anatoli Nogovitsyn, esitteli raskauttavan asiakirjan Moskovassa pidetyssä tiedotustilaisuudessa. Kopion Yhdysvaltain passista, joka hänen mukaansa oli löydetty eteläossetialaisesta kylästä. Selkeä merkki siitä, että koko Etelä-Ossetian sota oli Yhdysvaltain suunnittelema, arveli pääministeri Vladimir Putin CNN:n haastattelussa samana päivänä:

Meillä on vakavat perusteet olettaa, että suoranaisella sotatoimialueella oli Yhdysvaltain kansalaisia. Ja jos asia on näin, jos tämä voidaan vahvistaa, se on erittäin paha asia. Tämä on hyvin vaarallista, ja tämä on virheellistä politiikkaa.

Muita todisteita amerikkalaisten osuudesta kuin kylästä löydetty passi venäläisillä ei tähän mennessä ole ollut esittää. Ellei parempaa löydy, Putin saa pian syödä hattunsa. Passin oikea omistaja on nimittäin löydetty, eikä suinkaan venäläisestä tyrmästä tai nimettömästä haudasta Tshinvalin liepeiltä.

Michael Lee White Austinista Teksasista ei todistettavasti ollut Tshinvalissa 8. elokuuta kun taistelut alkoivat. Sen sijaan hän oli Austinissa huolehtimassa sairaasta isästään. Hänen isänsä Philip White on University of Texasin historian emeritusprofessori. Michael Lee itse opettaa Guangzhoun eli Kantonin kauppakorkeakoulussa Kiinassa.

Austinilainen paikallislehti Austin American - Statesman onnistui saamaan Michael Lee Whiteen sähköpostiyhteyden, ja sai tietää, että hänen passinsa oli kadonnut joulukuussa 2005, kun hän lensi Yhdysvalloista Moskovaan.

"Olin silloin hirveän väsynyt ja uninen", kertoo White, joka ilmoitti passin katoamisesta lentokentän viranomaisille heti saavuttuaan Moskovan. "Lentokoneessa oli tietysti venäläisiä. En tiedä kuka se oli, mutta vaikuttaa siltä, että hän jäi mukavasti voiton puolelle."

Venäjän propagandakoneisto näyttää tehneen vähän turhan hurjia johtopäätöksiä yhdestä varastetusta passista.

Lisää aiheesta:

• Putin blir konspirolog
• DN - Putin anklagar USA för konflikten
• DN i Ukraina - "Ryssarna har alltid stått oss närmast"
• SvD - Känd journalist dödad av polis
• Антон Носик - Майкл Ли Уайт: человек, который начал войну

Lännen tiedotusvälineet vääristelevät totuutta. Saadakseen tämän viestin menemään kunnolla perille Venäjän tv-propagandistit leikkasivat ja liimasivat konservatiivisen amerikkalaisen tv-kanavan lähettämää haastattelua kunnes se sopi kuvaan.

Fox News-kanavan lähettämässä haastattelussa ovat mukana 12-vuotias Amanda Kokojeva sekä hänen tätinsä. Molemmat asuvat Kaliforniassa, mutta Amanda Kokojeva oli käymässä sukulaistensa luona Tshinvalissa Etelä-Ossetiassa kun sota alkoi.

Suorana lähetetty haastattelu kopioitiin pian YouTubeen, jossa se on jo saanyt yli miljoona katsojaa. Venäläisessä blogosfäärissä Fox Newsin haastattelusta Amanda Kokojevan kanssa on tullut läntisten tiedotusvälineiden tendenssimäisyyden symboli - Amanda ja hänen tätinsä kun saivat vain 3 minuuttia ja 47 sekuntia aikaa Venäjän kiittämiseen ja Micheil Saakashvilin eron vaatimiseen.

Myös Venäjän valtiollinen uutiskanava Vesti huomasi haastattelun, mutta venäläiset televisiotoimittajat eivät olleet siihen aivan tyytyväisiä. Siksi he tekivät oman version, jossa kaksi kolmasosaa alkuperäisestä haastattelusta puuttuu, ja loput on sovitettu entistä ehommaksi. Tältä kuulosti puolueeton ja objektiivinen alkujuonto Venäjän valtiontelevisiossa:

Yhdysvalloissa tiedotussotaa Etelä-Ossetian tapahtumien ympärillä käydään kaikilla rintamilla. Amerikkalaiset ovat käyttäneet hyväkseen kaikki mahdollisuudet desinformaation levittämiseen. Mutta aina siinä ei onnistuta. 12-vuotias ossetialainen tyttö ja hänen äitinsä, jotka molemmat ovat jo useita vuosia asuneet Yhdysvalloissa, ja jotka joutuivat pommitukseen ollessaan vierailulla kotimaassa, kutsuttiin televisiokanava Fox Newsin suoraan lähetykseen. Kaikesta päätellen toimittajat uskoivat, että keskustelu kulkisi Yhdysvalloille sopivissa uomissa. Mutta he olivat väärässä.

Tämän jälkeen Vesti näyttää oman, vääristellyn versionsa haastattelusta. Kaikki, mitä Amanda Kokojeva sanoo, on leikattu pois. Eniten kuullaan hänen asemestaan juontaja Shepard Smithiä, mutta venäjäksi päällepuhuttuna hänen äänensä kuulostaa pilkalliselta.

Kun Amandan täti (joka muuten itse ei ollut mukana Etelä-Ossetiassa) kertoo, että sodan aloitti Saakašvili, hänen äänensä peittyy kovaääniseen yskänkohtaukseen ja kummalliseen ynisevään ääneen. Kumpaakaan näistä äänistä ei alkuperäisessä haastattelussa ole. Tämän jälkeen haastattelu keskeytetään mainoskatkolla, joka vaikuttaa tulevan aivan odottamatta, heti haastattelun alettua - onhan kaksi minuuttia saksittu pois.

Mainoskatkon jälkeen Vestin versio on vielä kummallisempi. Englanniksi juontaja sanoo: "This program ends in less than a minute, but I want to give you thirty seconds to complete your thougt." Venäjäksi tämä kääntyy yllättäen näin: "Эта программа кончилась минуту назад, но я хочу дать вам тридцать секунд чтобы закончить Вашу мысль". ("Tämä ohjelma loppui jo minuutti sitten, mutta haluan antaa teille vielä kolmekymmentä sekuntia, että voitte sanoa ajatuksenne loppuun.") Heti kun Amandan täti alkaa puhua, juontaja sanoo "kymmenen sekuntia", mikä sekin on varsin kummallista - ellei tiedä, että tästäkin kohden venäläiset ovat saksineet palan pois.

Amandan täti päättää puheenvuoronsa vaatimalla Saakašvilin eroa. Juontaja sanoo: "Well, that's certainly what the Russians want." Venäjäksi tämä kääntyy näin: "Ну да, это как раз то чего хотят слышать русские." ("No jaa, juuri tällaistahan venäläiset haluavat kuulla.")

Venäjän valtiontelevisio tietää kuten tavallista parhaiten, mitä venäläiset haluavat kuulla.

Lisää aiheesta

• Falskt om falska foton
• Fox Newsin alkuperäinen haastattelu
• Vestin vääristelty versio
• Anton Nosik haastatteluista (venäjäksi)
• Walnut Creek girl returns from war-torn Ossetia
• NYT - Russia Prevailed on the Ground, but Not in the Media
• Columbia Journalism Review - Getting Russia v. Georgia Right
• Вести - Лора Тадеева: нужно было рассказать правду за секунды

Kielien osaaminen on usein hienoa, mutta ei ihan aina. Ruotsalainen joka on oppinut vaikkapa arabiaa aikuisiällä saa kuulla ihailevia kommentteja. Ollenkaan yhtä hienoa ei sen sijaan ole, jos joku on aikuisiällä oppinut ruotsia, ja puhuu arabiaa äidinkielenään. Sen vähemmän hienon kielen nimi voi olla myös suomi, tai jotakin sinnepäin.

Joku päivä sitten oli työhönottohaastattelussa, ja minulta kysyttiin, puhunko mahdollisesti joitakin muitakin kieliä:

- Siis venäjän lisäksi, ja tämän suomen… visst heter det finska?

Suomen tasavallan valtakieli on ruotsiksi tosiaankin "finska", eikä esimerkiksi "finländska", kuten tyhmempi voisi luulla ja usein luuleekin. Se on myös minun äidinkieleni. Mutta sitä ei ehkä lasketa.

Jälkikäteen on tietysti helppo keksiä mitä olisi pitänyt vastata:

- Ihan niin kuin siinä hakemuksessa lukee, minä puhun viittä kieltä sujuvasti ja kirjoitan myös kaikkia viittä oikein hyvin. Lisäksi pystyn lukemaan asiatekstiä vielä usealla muullakin kielellä, aivan kuten siinä hakemuksessa lukee. En usko että kenelläkään muulla hakijoista on yhtä laaja kielitaito.

Mutta en minä tietysti niin vastannut. Jotenkin refleksinomaisesti sovitin vastaukseni vallitsevaan käsitykseen: eräät kielet lasketaan, eräitä ei lasketa, ja englannin osaaminen on niin itsestäänselvää, että sitä tuskin tarvitsee mainita. Kaikki ruotsalaiset kun uskovat itse puhuvansa jotakuinkin täydellistä englantia.

Niin että mitäs siihen sitten vastaisi?

- Muita kieliä…? No tuota noin, en oikeastaan. Tai hätätapauksessa ehkä vähän saksaa, jos on ihan pakko. Ja niin, osaanhan minä englantia.

- No sehän on selvä.

Ja sitten viime hetkessä vielä pieni, vähän kiusallisen tuntuinen lisäys:

- Ja osaan minä kyllä esperantoakin…

Sillä sitähän ei ole tapana mainita, ellei halua tulla leimatuksi sekapäisen lahkon lähetyssaarnaajaksi tai joksikin vielä pahemmaksi.

Siksi esperantonkielisten journalistien maailmankongressi Vilnassa muutama viikko sitten olikin niin erikoislaatuinen kokemus.

Ei niin että meitä olisi ollut mitenkään hirveän paljon. Toki Kiinan radion esperantotoimituksen väki keräsi onnentoivotuksia olympialaisille ja puolan radion toimittajat haastatteluja päivittäistiin esperantonkielisiin nettilähetyksiinsä, mutta suuri osa 180 ilmoittautuneesta oli parhaassa tapauksessa harrastelijatoimittajia, jotka kirjoittelevat pieniin, esperantonkielisiin lehdyköihin. Sen sijaan kongressin arvovaltaiset kehykset olivat varsin epätavalliset.

Tottahan maailmankongressit keräävat vuosittain parituhatta hyvin toimeentulevaa esperanton puhujaa kongressikeskukseen johonkin maailman suurkaupungeista, mutta Liettuassa emme olleet maksavia asiakkaita vaan kunniavieraita. Meidät olivat kutsuneet valtakunnan johtavat poliitikot sekä Liettuan journalistiliitto.

Kongressi oli makston, kaikki osanottajat asuivat ilmaiseksi mukavassa hotellissa, ja joillekin avainhenkilöille maksettiin lentoliputkin. Tärkeimmät kokoukset pidettiin Liettuan parlamentin perustuslakisalissa, jonka seinillä jättiläismäiset valokuvasuurennokset näyttävät avainhetkiä parlamentin historiasta.

Parlamentin puhemies Česlovas Juršėnas seisoi tervetuliaispuhetta pitäessään elokuussa 1991 otetun kuvan edessä. Valtavassa kuvassa näkyvät barrikadit joilla parlamenttirakennus oli ympäröity, kun Moskovassa yritettiin vallankaappausta ja Liettuan itsenäisyys palautettiin.

Samana iltana Juršėnas tarjosi kaikille kongressin osanottajille ylellisen iltapalan parlamentin ravintolassa. Samassa yhteydessä hän luovutti henkilökohtaisen onnittelukirjeen esperantonkielisen journalistiliiton uudelle puheenjohtajalle, tunnetulle liettualaiselle radiotoimittajalle Audrys Antanaitikselle, joka usein haastattelee tärkeimpiä liettualaispoliitikkoja uutisohjelmiin keskittyvällä radioasemalla nimeltä Žinių radijas - uutisradio. (Videopätkässä Liettuan esperantoliiton puheenjohtaja tulkkaa puheen esperantoksi.)

Tukemalla esperantotoimittajien kongressia Liettuan huippupoliitikot haluavat tietysti saada positiivista julkisuutta sekä kotona että ulkomailla. Ja pohjoismaisesta näkökulmasta Liettuan toimittajaliiton ja poliitikkojen kuppikuntameininki voi toki tuntua erikoiselta. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että Liettuassa esperantoa arvostetaan vallanpitäjien kabineteissa, ehkä siksi että liettualaiset tietävät omasta kokemuksesta, mitä kielellinen sorto tarkoittaa.

Ja toki oli hienoa nähdä Liettuan parlamenttitalo sisältä, tavata puhemies ja pitää esitelmä saman pöydän ääressä, jossa kapinallisen Liettuan perustuslaki allekirjoitettiin maaliskuussa 1990, kun neuvostovalta vielä näytti järkälemäisen ikuiselta. Mutta hienoin hetki Liettuassa oli silti illallinen esperantoa puhuvan perheen, korealaisen tv-kirjeenvaihtajan Taesokin ja hänen liettualaisen vaimonsa, pianonopettaja Vidan luona.

Yhdeksän henkilöä kahdeksasta maasta, kahdeksan äidinkieltä, kaikki saman pöydän ääressä maistelemessa korealaisia herkkuja, mainiota liettualaista olutta, ja uskomaton keskustelu. Puolalaisella dokumenttifilmaajalla, tsekkiläisellä pienkustantajalla, Luxemburgissa asuvalla EU:n kielenkääntäjällä ja bulgarialaisella nukketeatterin ohjaajalla voi olla paljon kiinnostavaa kerrottavaa, kun he voivat puhua vapaasti, omalla kielellään. Ja juuri sitä esperanto voi olla - jokaisen oma, ei vieras.

Kai se on pakko sanoa - joskus esperanto on todella hieno kieli.

Niin, ja se työpaikka? Sen sai tietysti joku toinen.

Vuonna 1920 syntynyt korpraali Ivan Andrejevitš Kekkonen sen sijaan kaatui 10.10.1941 ollessaan 71. kiväärijalkaväen divisioonan palveluksessa.

Leningradissa vuonna 1939 armeijan palvelukseen kutsuttu, Leningradin alueen Korpikylässä syntynyt Aleksandr Ivanovitš Kekkonen puolestaan ilmoitettiin kadonneeksi lokakuussa 1941. Hän oli silloin 99. tykistörykmentin palveluksessa.

Niin että nyt se on todistettu. Kekkonen oli Neuvostoliiton palkkalistoilla. Eikä vain yksi Kekkonen, vaan ainakin kolmetoista. Niin monta Kekkosta on nimittäin Venäjän puolustusvoimien virallisessa tietokannassa, johon on rekisteröity kaikki Suuressa isänmaallisessa sodassa kaatuneet tai kadonneiksi ilmoitetut neuvostosoturit.

Todennäköisesti Kekkosia oli rintaman itäpuolella huomattavasti enemmän kuin nämä kolmetoista, sillä kaiken järjen mukaan useimmat Kekkoset kuitenkin selvisivät sodasta hengissä.

Suomalaisia nimiä löytyy toki tietokannasta enemmänkin, eikä niitä tarvitse mitenkään erityisesti edes etsiä. Kaikki tietokannan tiedot on kytketty suoraan alkuperäisiin asiakirjoihin, jotka nekin saa näkyviin suoraan tietokoneen ruudulle. Eräästä näihin 13 Kekkoseen liityvästä asiakirjasta löytyy myös Eino Karhu, joka hänkään ei ole ihan se joka ensin tulee mieleen.

Suomessa eniten tunnettu Eino Karhu, Karjalan tasavallan kunniakansalainen ja Suomen kirjallisuuden tutkija, oli syntynyt Inkerin Hietamäellä 1923 ja kuoli ihan äskettäin Petroskoissa 84-vuotiaana. Tämä toinen Eino Karhu oli syntynyt Ljaž-ozeron kylässä eli ilmeisesti Läsijärvellä vuonna 1920, ja hänetkin tuomittiin Vologdan varuskunnan sotaoikeudessa kymmeksi vuodeksi työleiriin ja sen jälkeen vielä menettämään kansalaisoikeutensa viideksi vuodeksi.

Sen jälkeen sen enempää tästä Karhusta kuin myöskään vuonna 1922 syntyneestä Aleksandr Pavlovitš Kekkosesta ei liene kuultu mitään, sillä muuten he tuskin olisivat mukana Venäjän puolustusvoimien kadonneiden ja kaatuneiden tietokannassa.

Venäjän puolustusministeriön tietokanta julkistettiin tammikuun lopussa, mutta suuren yleisön tietoon se tuli Venäjällä pari päivää sitten, voiton päivän juhlinnan yhteydessä, kun muiden muassa radioasema Eho Moskvy kertoi siitä. Tietokannassa on tiedot liki 19 miljoonasta kaatuneesta tai kadonneesta neuvostoarmeijan soturista.

Toinen kiinnostava tietokanta on Memorial-järjestön lista Stalinin henkilökohtaisesti allekirjoittamista kuolemantuomioista. Sieltä löytyy esimerkiksi vuonna 1904 syntynyt Väinö Tujula, joka loikkasi Neuvostoliiton puolelle vuonna 1932 ja tuomittin vankileirille suomalaisena vakoojana. Vuonna 1934 Tujula oli jo ilmeisesti vapautettu, sillä tällöin hän NKVD:n tietojen mukaan otti yhteyttä Suomen lähetystöön, kertoi "toiminnastaan Neuvostoliitossa" eli kai oloista vankileirillä, ja "lähetystön avun turvin" yritti päästä takaisin Suomen puolelle, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tujula lähetettiin taas vankileirille, mutta vuonna 1937 hän onnistui pakenemaan Siperiasta, otti taaskin yhteyttä Suomen lähetystöön, ja piiloutui sinne. Lisäksi hän NKVD:n mukaan antoi Suomen sotilasattasea Varenille tietoja loikkareista "Tšeljabinskissa asuvan veljensä avulla", ja valmisteli laitonta pakoa rajan yli.

Tujula piileskeli NKVD:n mukaan Suomen lähetystössä "pidätykseensä saakka". Asiakirjoista ei käy ilmi, miten Tujula saatiin lähetystöstä ulos, mutta hänet teloitettiin joka tapauksessa Moskovassa 12.9.1938 vakoojana.

Sama kaveri on muuten ihan omin päin opetellut sanomaan "Missä sijaitsee lähin nakkikioski?", suomalainen opiskelijakaveri oli kuulemma opettanut. Kai sekin on sitä ruotsinsuomalaista kulttuuria. Ja työmatkalla Helsingissä kaveri oli sitten kokeillut itse kehittämäänsä vaihtoehtoa: "Missä sijaitsee lähin Alko". Vastauskin tuli, mutta ei siitä kuulemma mitään ymmärtänyt.

Mutta eihän tässä Alkoa pitänyt etsiä, vaan ruotsinsuomalaista kulttuuria. Mistähän se löytyisi? Internetistä varmaan, siellähän kaikki on nykyisin, varmaan se kulttuurikin.

Tuleehan sitä täältä. Noin 46 hakutulosta. No ei ole paljon, mutta jotain sentään. Katsotaanpa mihin tärkeysjärjestykseen Google ruotsinsuomalaisen kulttuurin ilmentymät pistää. Kovin on akateemista. Ensin löytyy

Ruotsinsuomalaisen valtuuskunnan opintosuunnitelma ruotsinsuomalaisten vähemmistöpoliittiseen ohjelmaan. Huhhuijaa. En taida sitä ruveta opiskelemaan.

Sitten tulee joensuulaisen Pekka Suutarin julkaisu ruotsinsuomalaisista äänitteistä vuodelta 1999. Siellä Suutari toteaa, että monikulttuurisessa maailmassa vähemmistökulttuurit eivät toimi valtakulttuurista erillisinä ja irrallisina, vaan monin tavoin siihen kietoutuneina. Niinhän se tietysti on, vaan mitä sitten jää käteen kuin oikein kovasti valtakulttuuriin kietoudutaan?

Kolmas osuma onkin Sisuradion tekstiä, jossa Maire Dahlmann vaalien alla kertoi, että hänen mielestää Eskilstunan ruotsinsuomalainen kulttuuri pohjautuu pitkälle työläisyyteen. Ja neljäntenä entinen ruotsinsuomalainen, joka blogissaan nyt jo Suomesta käsin toteaa ruotsinsuomalaisen olevan niin heikoissa kantimissa, ettei se kainalosta tukemallakaan koskaan pystyisi seisomaan omilla jaloillaan.

Tutulta tuntuu. Ja vielä löytyy Tampereen yliopiston tutkimusta, jossa ruotsinsuomalainen kulttuuri on määritelty "enemmän populaariksi kuin korkeakulttuuriksi". Ruotsi.se-sivustolla ruotsinsuomalainen kulttuuri mainitaan viihtyisien risteilyjen ja liiton laskevan jäsenmäärän yhteydessä. "Ruotsinsuomalainen kulttuuri vetelee viimeisiä virsiään", kertoo vielä nimimerkki Vanamo-jäsen jonka asiaa koskeva kommentti kuulemma katosi nopeasti erään Suomi-seuran kotisivulta.

Ruosufoorumin keskustelupalstalla norrköpingiläinen nimimerkki Kuokkavieras pistää lisää pökköä pesään:

Jos kirjoitetaan ruotsinsuomalainen romaani, sen on kerrottava 70-luvun alkoholisoituneesta perheestä, tehdastyöstä, telakoista tai volvon liukuhihnapaanasta. Muuten romaani ei ole ruotsinsuomalainen. Eikä kukaan uskoisi sen olevan edes totta jos ei romaanin puolessavälissä ole kulunut vähintään viisi litraa Koskenkorvaa. Näitä romaaneja on kirjailijan kirjoitettava vähintään kolme. Sen jälkeen hän voi rauhassa alkaa pohtia isovanhempiensa sotakokemuksia.

No voi voi. Ei tämä nyt kovin lupaavalta tunnu. Vaan voisiko olla niin, että kyseessä on kehäpäätelmä? Eli jos ruotsinsuomalainen kulttuuri määritellään tanhuiksi, kuorolauluksi ja siirtolaisuusmuisteloiksi, ei siitä kohta ole paljon mitään jäljellä. Kun kerran suurin osa meistä alle eläkeikäisistä Ruotsin suomalaisista on kiinnostuneita ihan muista asioista. Suomiseurahommatkin meikäläiseltä jäivät viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsia ei enää kiinnostanut askartelu ja suomenkielistenkin koulukavereiden kanssa alettiin puhua ruotsia. Eikä edes ruotsinsuomalaista lehteä enää tule postilaatikkoon, kun Ruotsin Sanomat meni nurin.

Ehkä näin Joensuussa syntyneenä pitäisi sitten tosiaan hyväksyä se tosiasia, että vähemmistökulttuuri "ei toimi valtakulttuurista erillisenä ja irrallisena", niinkuin tämä joensuulainen Pekka Suutari jo vuonna 99 totesi. Vaan missä se sitten toimii? En minä kyllä tiedä.

Mutta karjalanpiirakat ovat hyviä, ja Malmön Suomi-seura järjestää kuulemma piirakkakurssin. Se on ainakin ruotsinsuomalaista kulttuuria. Ei kai Suomessa kukaan enää itse piirakoita leivo kun niitä saa kaupan tiskistä. Taidanpa irrottautua tästä valtakulttuurista ja palata juurilleni ainakin siksi aikaa, että opin pitelemään piirakkapulikkaa oikein päin kädessäni.

Sisuradio 2008-05-04

Muutaman viikon päästä Vladimir Putinin manttelinperijä Dmitri Medvedev astuu Venäjän presidentin virkaan. Siihen hänellä näyttäisi olevan oikeus. Anonyymi venäläinen bloggaaja ja tilastonikkari Podmoskovnik on nyt julkistanut laskelmansa, joiden mukaan Medvedev todennäköisesti sai 63% äänistä. Ei kuitenkaan 70 prosenttia, kuten viralliset luvut väittävät.

Podmoskovnikin laskelmat perustuvat virallisiin vaalihuoneistokohtaisiin lukuihin, joissa esiintyy ihmeellisiä huippuja pyöreiden prosenttilukujen kohdalla. Nämä huiput korreloivat erään tietyn ehdokkaan kyseisissä vaalihuoneistossa saamiin ääniin. Lisäksi luvuissa näkyy ihmeellinen yhteys 65 prosentin ylittävän äänestysprosentin ja kyseisen ehdokkaan saaman tuen välillä. Kun nämä anomaliat lasketaan pois, päästän lukuihin, jotka normaali äänestyskäytäntö olisi antanut.

Punainen käyrä näyttää kaikki Dmitri Medvedeville lasketut äänet. Vihreä käyrä näyttää "normaalin" osan hänen saamistaan äänistä, ja sininen käyrä kaikkien muiden ehdokkaiden saamat äänet. Vaaka-akseli näyttää äänestysprosentin niissä vaalihuoneistoissa, joissa kyseiset äänet on laskettu. Tältä näyttävät tulokset, kun anomaliat on laskettu pois:

Todellinen äänestysprosentti näyttäisi olleen 56, mikä vaikuttaa varsin uskottavalta, ei 70, kuten viralliset luvut väittävät. Kommunisti Gennadi Zjuganov sai 22% äänistä, ei 18%. Ja Žirinovski-pelle sai 12%, ei 9%. Erot ovat sinänsä varsin suuria, mutta eivät silti vaikuta vaalin lopputulokseen. Miksi kukaan siis katsoo vaivan arvoiseksi petkuttaa?

Kuten Ruotsin puolustusvoimien tutkimuslaitoksen FOI:n tutkija Carl Holmberg kirjoittaa kiinnostavasssa raportissaan Venäjän vaalikäytännöstä [PDF täällä], korkea äänestysprosentti ja keskusjohdon ehdokkaan saama suuri ääniosuus voidaan nähdä osoituksena vahvasta alueellisesta johdosta, jolla on homma hanskassa. Vaalitulos on silloin eräänlainen osinko, jonka varsin itsenäiset alueelliset vallanpitäjät maksavat keskusjohdolle. Joulukuun duumavaalissa äänestysprosentti oli joillakin alueilla lähes sata. Presidentinvaalin alla keskusjohto on selvästikin ilmoittanut, että luvut eivät saa olla aivan näin naurettavan korkeita.

Vaikka kuolleet sielut ja nukkuvien puolue selvästikin äänestävät ahkerasti, Podmoskovnikin luvut osoittavat, että Dmitri Medvedev todellakin voitti presidentinvaalit jo ensi kierroksella, vaikka tulos laskettaisiinkin vain niistä äänistä, jotka todella annettiin. Ja se on tuskin mikään suurempi yllätys. Venäjän demokratian perustavaa laatua olevat puutteet löytyvät toki aivan eri tasolta.

Ihan muusta asiasta. Luin Voima-lehdestä Satu Hassin sanoja:

"Pari vuotta sitten eräs keskieurooppalainen totesi, että siirtyessään Ruotsista Suomeen havaitsee järkyttävän suuren kulttuurieron, melkein yhtä ison kuin jatkaessaan matkaa Suomesta Venäjälle."

Ja sitten lueteltiin mitkä asiat ovat Suomessa huonommin kuin Ruotsissa: Suhtautuminen sukupuoliseen häirintään, rakentamisen laatu, energiapolitiikka.

Masennuin. Aloin lohtusyödä. Suolaista ja tulista.

Aina, aina me häviämme Ruotsille kaikessa. Miksi olemme olemassa? Voisimmeko lakata olemasta?

Sitten koetin lohtulohduttaa itseäni. No, ainakin olemme omanlaisiamme, jos olemme erilaisia kuin ruotsalaiset ja vielä enemmän eroamme venäläisistä.

Sitten ajattelin etsiä lohtublogin, jossa joku Ruotsissa asuva ihminen (kansalaisuudella ei ole väliä) sanoisi jotain hyvää Suomesta verrattuna Ruotsiin. Jotta meillekin tulisi oikeus olla olemassa, vaikka rakennammekin lisää ydinvoimaa, annamme tekstiviestihäiriköiden hallita ja talomme ovat neuvostoliittolaisia betonielementtikolosseja.

Siirrän tekstin tähän, kun se ei oikein liity Venäjän ortodoksista kirkkoa koskevaan juttuuni.

Mitähän tuohon sanoisi… Rakentamisen laatu on ainakin Ruotsissakin huononpuoleista. Toimivan ydinvoimalan sulkeminen on monen mielestä aika pöhköä niin kauan kuin paljon sähköä tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla. Makkara, juusto, leipä ja saunat ovat Suomessa parempia, viimeksimainitut myös usein järven rannalla. Suomalainen rokki on hyvää ja sitä lauletaan usein omalla kielellä. Ja Suomessa ei ole kuninkaallisia. Kuka keksii lisää?

Seurasin Larkon linkkiä ja luin lontoolaisen David Meryn tarinan. Hänet pidätettiin ja hänen asunnossaan tehtiin kotietsintä, koska hänellä oli poliisin mielestä liian lämmin takki, koska hänellä oli reppu selässään, ja koska hän metrojunaa odottaessaan otti taskustaan paperin ja luki sitä.

Aivan kuten Neuvostoliitossa aikoinaan myös Lontoossa metroasemien valokuvaaminen on nykyään kiellettyä. Niin se saattaa yhä olla Venäjälläkin, mutta napsin kuitenkin tässä joku viikko sitten kuvia Moskovan metrossa, mm. tästä SonyReaderia lukevasta miehestä, ensimmäistä kertaa kun näin tämän hienon vempeleen. Kuvasin myös metroaseman (1, 2), rautatieaseman, sekä KGB/FSB:n päämajan kyljessä kököttävän kirkon ja KGB/FSB:n päämajan seinään ruuvatun Andropovin muistolaatan. Selvä terroristi siis. Mutta jostakin syystä FSB:n edustalla seisovat poliisit eivät minua pidättäneet, katsoivat vain tarkkaan.

Ja eipä mennyt monta päivää, ennen kuin separatististen ääritšetšeenien verkkosivusto Kavkaz-Center leimasi minut pitkässä artikkelissaan ilmiselväksi KGB/FSB:n kätyriksi. Muuten tällaisten kohteiden kuvaaja olisi nimittäin kuulemma varmasti heti pidätetty. Ja minullahan on varmaan vanhoja KGB-kontakteja ajaltani Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa, Kavkaz-Center toteaa.

Kukahan tässä nyt on vainoharhainen? Kavkaz-Centerkö, joka muuten myös on todennut, että Yhdysvaltain korkein poliittinen johto kuuluu saatananpalvojien lahkoon, joka harrastaa ihmisuhreja? Vaiko minä, kun alan ihmetellä miksi minun ottamani valokuvat kiinnostavat näitä mielipuolia? Ja sitten vielä monet väittävät, että Kavkaz-Centerin takana oikeasti onkin venäläisten turvallisuuspalveluiden väkeä…

Mutta Moskovassa ei siltikään vielä ole tällaisia Lontoon mallin mukaisia julisteita, joissa kehotetaan kaupunkilaisia ilmiantamaan kaikki epäilyttävät valokuvaajat poliisille.

PS: Asiaa tarkemmin tutkittuani huomasin, ettei Venäjä ole neukkumenneisyydestään mihinkään päässyt. Kuvaaminen on kielletty vaikka sun missä eri puolilla Moskovaa, mutta kukaan ei tarkkaan voi kertoa missä, koska salaisten ja kuvauskiellon alaisten kohteiden listakin on salainen. Kielto koskee kuitenkin vain ammattikuvaajia, pienillä kameroilla kuvia saa ottaa. Kameran ei-ammattimaisuuden voi todistaa mittanauhalla. Vaan jos kuvia otetaan ammattimaisessa tarkoituksessa, pientenkin kameroiden käyttö voidaan kieltää. Eli lain soveltaminen on täysin viranomaisten käsissä, kielletään jos mieli tekee ja siltä tuntuu. Lisää täällä.

PPS: Myöhemmin kuuntelin Eho Moskvyn lähetyksen samasta aiheesta, se löytyy täältä. Tällä perusteella voisi todeta, että asiat eivät ole ihan niin huonosti kuin sensaatiolehti Moskovski Korrespondent väitti, ja että kuvata saa kaikkialla, jopa metrossa. Pitää vain toivoa, että miliisit ja turvamiehet kuuntelevat Ehoa eivätkä lue Moskovski Korrespondentia… Sama Moskovski Korrespondent muuten sitten keksi hienon jutun Putinin ja Alina Kabajevan häistä.

Lisää Moskovan visiitiltä:

• Kaikki kuvat
• Efterskörd från Moskva
• Valsöndag i Moskva
• Ryskt vallotteri med säker vinnare
• Ny dag, ny president
• Framåt, Ryssland?
• Международный язык
• Moskva postrikolto

Tämä on raskas elokuva. Pimeä, absurdi, makaaberi. Neuvostoyhteiskunta takaperin käännetyssä kiikarissa, naurupeilissä joka saa itkemään. Aleksei Balabanovin elokuvassa Gruz 200 ei ole positiivisia sankareita. Tai ehkä yksi, pienikasvuinen vietnamilainen vierastyöläinen, joka yrittää pysäyttää hullun murhamiehen ja raiskaajan. Vietnamilainen ammutaan. Raiskaaja on lain vartija.

Gruz 200 on suomeksi Lasti 200. Koodinimi ruumislasteille, joita lennätetään Afganistanin sodasta jonnekin Leningradin lähistölle, likaiseharmaaseen teollisuustaajamaan jonka nimi on Leninsk. Taajama on kuvitteellinen, ruumiit oikeita. On vuosi 1984. Andropov on kuollut. Tšernenko on puhuva ruumis. Neuvostoliitto on valheelle rakennettu elävien kuolleiden valtakunta.

Elokuva alkaa idyllisesti, parvekkeella, jossa kaksi veljestä istuu juomassa olutta. Olut on ostettu neuvostotapaan: omaan kolmen litran lasipurkkiin, jonka voi täyttää puiston olutkioskissa jos olutta sinä päivänä sattuu olemaan.

Yksi veljeksistä on tieteellisen ateismin professori Leningradin yliopistossa. Hän on juuri autttanut veljentyttärensä pääsykokeen läpi. Professorina hänellä on myös pääsy neuvostoeliitin erikoiskauppaan. Hän on tuonut mukanaan kaksi laukullista ruokatavaraa Leningradista, yhden äidilleen, yhden veljelleen, joka on neuvostoarmeijan eversti. Eversti on ylirasittunut, uusia ruumislasteja laskeutuu lentokentälle koko ajan, ja hänen täytyy huolehtia niistä.

Hattupäinen ateismin professori jatkaa matkaansa pienellä Zaporožetsillaan. Ruumiita tulee kohta lisää, mutta ensin klassinen venäläinen pöytäkeskustelu elämän tarkoituksesta, sekin vinosta peilistä nähtynä. Professorin autonromu pimahtaa pellon laitaan. Lähistöllä hämäräperäisessä talossa pitävät laitonta viinatehdasta epämääräinen mies, hänen vietnamilainen palkollisensa ja asiasta perillä oleva miliisi, joka on myös hullu murhamies. Vietnamilainen korjaa professorin autoa sillä aikaa kun viinatehtailija kaataa professoriin pirtua saadakseen selville onko Jumalaa olemassa.

Professori pitää tavallisen luentonsa siitä, miksi Jumalaa ei voi olla. Viinatehtailija puolestaan puhuu moraalista, omastatunnosta, sekä siitä, miten kommunistit ovat heittäneet molemmat yli laidan. "Jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua", sanoo viinatehtailija. Dostojevskia, mutta päin vastoin. Nyt moraalista ja omastatunnosta puhuu itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle asettanut kapinallinen, kun taas yhteiskunnan tukipilari, hieno professori, puolueen jäsen erikoiskaupasta hankittuine luksusmakkaroineen, käytännössä heittää moraalin ja omantunnon historian romukoppaan.

Myöhemmin viinatehtailija tuomitaan kuolemaan murhasta jota hän ei ole tehnyt. Hattupäinen professori voisi ehkä pelastaa hänet todistamalla oikeudessa, mutta hän ei halua sekaantua asiaan, se ei näyttäisi hyvältä, eikä hänellä ole aikaakaan.

Professori on kuva neuvostoyhteiskunnasta, mutta sitä on myös sadistinen miliisi, joka ei kykene näyttämään tunteitaan paikallisen puoluepampun tytärtä kohtaan muuten kuin raiskaamalla tämän viinapullolla, ryöstämällä mukaansa ja kahlisemalla sänkyyn. Tytön sulhanen toimitetaan Afganistanista sinkkiarkussa, hullu miliisi hakee ruumiin lentokentältä ja panee sen samaan sänkyyn tytön kanssa.

Sillä aikaa miliisin alkoholisoitunut äiti istuu viereisessä huoneessa katsomassa televisiosta hupailuohjelmia ja Tšernenkoa, puhuvaa ruumista. Television takaseinä puuttuu ja sen sekavat sisuskalut ovat näkyvissä. Television sisällä ei ole niitä hauskuttajia jotka näkyvät ruudulla, vain kummallisia johtoja ja virtapiirejä joita selvästikään ei ole tarkoitettu ulkopuolisten nähtäviksi. Sama kiemurtelevien harmaiden lämpöjohtojen ja tehtaanpiippujen sekamelska jatkuu myös ikkunan ulkopuolella. Näköala on sama hullun miliisin ja hattupäisen professorin ikkunoista.

Elokuvan miljööt ovat hyperaitoja - kaikki näyttää niin Neuvostoliitolta, että katsoja alkaa ihmetellä, oliko oikea Neuvostoliitto koskaan niin harmaa, ränsistynyt ja masentava, kuin kuvitteellinen Leninskin kaupunki on. Silti ei ole itsestään selvää, kertooko elokuva todella vain Neuvostoliitosta vuonna 1984, vai tapahtuuko se itse asiassa siinä aika-avaruudessa, jota venäläinen arvostelija kutsuu "ikuiseksi venäläiseksi nykyhetkeksi".

Kaksi vartijaa kuljettaa viinatehtailijaa vankilan käytävällä. Joku haluaa tavata hänet, vartijat sanovat. He eivät sano, että tapaamista odottaa kuolema. "Pian kaikki on toisin", viinatehtailija sanoo. Kuuluu laukaus, ja nurkan takaa astuu univormupukuinen mies, joka on heittänyt olkapäilleen lääkärin valkoisen takin. Kuolema todetaan.

PS: Aleksei Balabanovin elokuva Gruz 200 sai hollantilaisten elokuvakriitikkojen ensimmäisen palkinnon Rotterdamin elokuvafestivaaleilla 4. helmikuuta. Jo aikaisemmin filmi oli saanut venäläisten kriitikkojen "Valkoinen elefantti"-palkinnon vuoden 2007 parhaana elokuvana. Venäjällä elokuvasta on keskusteltu paljon, eikä suinkaan yksinomaan positiivisissa merkeissä.

Lisää aiheesta:

• Сайт фильма «Груз 200»
• Коммерсант: "Груз 200″ не сочли весомым
• KinoExpert.ru: Груз 200
• twitchfilm.net: Cargo 200 review
• european-films.net: Gruz 200 (Cargo 200)

Valitettavasti kävi kuitenkin ilmi, että lista ei ollut pelkästään sattumanvaraisesti kokoonkyhätty, vaan ennen kaikkea virheellinen. Presidentti Putinilla on omat edustajansa kaikissa seitsemässä "federaatiopiirissä", jotka hän aikanaan itse loi siirtääkseen valtaa kuvernööreiltä itselleen, ja kaikki seitsemän ovat listan mukaan pietarilaisia. Kiinnostavaa. Tai olisi, jos pitäisi paikkansa.

Hesari kirjoitti perjantaina näin:

Susiluoto tekee puolestaan havainnon, kuinka Venäjän presidentinhallinto on perinyt Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean tehtävät ja kaikkivoivan roolin, konttoria myöten. Susiluodon oivallus on listata 31 keskeistä vakanssia haltijoineen presidentin lähipiiristä lähtien ja merkitä perään heidän alkuperäinen kotipaikkansa.
Listassa on 29 Leningradia ja kaksi Petroskoita. Presidentti ja kotikylän pojat pyörittävät maata.

Juttu on täällä ja käsittelee mm. kirjaa nimeltä Venäjä, kovan linjan energiajätti. Kirjaa en ole vielä nähnyt, mutta lista alkoi kiinnostaa, joten kyselin vähän, ja sain tietää (kiitos, Tapani!), että lista on mukana Ilmari Susiluodon kirjoittamassa kappaleessa "Putinin miehet". Lista esitellään kirjassa näin:

On tärkeää huomioida myös Leningradiin läheisesti liittyneen Petroskoin ja Karjalan tasavallan suunta. Sieltä sai alkunsa KGB:n päälliköksi ja sitten koko Neuvostoliiton johtajaksi kohonneen Juri Andropovin ura. Mainitsen tämän vain siksi, että akseli Pietari-Petroskoi näyttelee hämmästyttävää roolia myös tämän päivän Kremlin keskeisimmissä valta-asetelmissa, sisäministeriön, FSB:n ja armeijan suhteissa.

Ohessa keskeisimpiä pietarilaisia ja petroskoilaisia tämän päivän Kremlissä.

Tämän jälkeen sitten seuraa alla oleva lista:

PRESIDENTTI JA LÄHIPIIRI
Putin, Vladimir - Leningrad
Zubkov, Viktor - Leningrad
Setšin, Igor - Leningrad
Medvedev, Dmitri - Leningrad
Ivanov, Sergei - Leningrad

TURVALLISUUSRYHMÄ
Ivanov, Sergei, varapääministeri, puolustusministeri - Leningrad
Patrušev, Nikolai, FSB:n päällikkö - Petroskoi
Nurgalijev, Rashid, MVD, sisäministeri - Petroskoi

FINANSSIRYHMÄ
Kudrin, Aleksei - Leningrad
Tšubais, Anatoli - Leningrad
Illarionov, Andrei - Leningrad

ENERGIARYHMÄ
Tšubais, Anatoli (sähkö) - Leningrad
Medvedev, Dmitri - Leningrad
Setšin, Igor - Leningrad

SOTATEOLLISUUS JA ASEKAUPPA
Klebanov, Ilja - Leningrad
Ivanov, Sergei - Leningrad
Naryškin, Sergei - Leningrad

ASEVOIMAT
Ivanov, Sergei - Leningrad
Serdjukov, Anatoli - Leningrad

LIIKENNE
Jakunin, Vladimir (rautatiet) - Leningrad

TIEDERYHMÄ
Fursenko, Andrei - Leningrad
Alferov, Žores - Leningrad

SVJASISTIT, TIETOLIIKENNE-EKSPERTIT
Reiman, Leonid, viestiministeri - Leningrad

EDUSTUSLAITOS
Presidentin miehet duumassa ja federaationeuvostossa, kamarien puhemiehet
Gryzlov, Boris - Leningrad
Mironov, Sergei - Leningrad

FEDERAATIOPIIRIEN JOHTAJAT
Kvašnin, Anatoli (Siperia), kenraali - Leningrad
Rapota, Grigori (eteläinen), SVR - Leningrad
Konovalov, Aleksandr (Volga) - Leningrad
Klebanov, Ilja (luoteinen) - Leningrad
Latyšev, Pjotr (Ural), kenraalieversti - Leningrad
Poltavtšenko, Georgi (keskinen) - Leningrad
Safonov, Oleg (Kaukoitä), kenraaliluutnantti - Leningrad

Erikseen on mainittava Putinin edustaja Kaukasuksella Dmitri Kozak (Leningrad), jota on
pidetty myös yhtenä Putinin seuraajaehdokkaana.

Listalla on siis 25 nimeä - tai 26, jos mukaan lasketaan myös Kozak joka on "erikseen mainittava".

Sergei Ivanov mainitaan kolme kertaa, Dmitri Medvedev, Igor Setšin, Ilja Klebanov sekä Anatoli Tšubais kaksi kertaa. Tästä tulee 6 lisämainintaa, ja summaksi 31 (tai 32) mainintaa.

Hesarin toimittaja oli laskenut mainintakerrat, ei henkilöiden määrää. Mutta ennen kaikkea hän tuntuu vetävän yhtäläisyysmerkin "presidentinhallinnon" (jota ehkä voisi selvyyden vuoksi kutsua presidentinkansliaksi) ja presidentin lähipiirin välille. Hesarin jutun perusteella olin toivonut, että listalla olisi ollut jonkin tarkkaan määritellyn piirin jäseniä, jolloin siitä olisi voinut tehdä tilastollisia johtopäätöksiä, mutta näin ei näköjään ole, listalle on kai sitten vain poimittu Pietarin seudulla opiskelleita Putinin lähipiirin miehiä. Kiinnostavaa, mutta ei varsinaisesti mikään oivallus, kuten Hesari väittää.

Ainoa tarkkaan määritelty isompi joukko tällä listalla ovat presidentin edustajat federaatiopiireissä. (Listalla "federaatiopiirien johtajat".) Näitä edustajiahan on seitsemän, ja kaikki seitsemän olisivat listan mukaan Leningradin porukkaa. Ja siihen päälle sitten Kozak, Leningradissa opiskellut hänkin, joskin syntyjään Ukrainasta. Tämä tilasto oli kyllä minullekin aikamoinen oivallus - tosin en tiedä kuinka suuri merkitys näillä presidentin edustajilla nykyisin on, kun kuvernöörinvaalit on lakkautettu.

Mutta mahtaakohan sentään pitää paikkaansa, että nämä kaikki olisivat leningradilaisia? Esimerkiksi Latyšev on Kremlin virallisen sivuston mukaan syntynyt Ukrainassa, opiskellut Omskissa, toiminut sittemmin Permissä ja Krasnodarissa vuoteen 1994. Mihinkäs se Leningrad mahtuu?

Katsotaanpa järjestyksessä varmuuden vuoksi.

1. Poltavtšenko: Syntynyt Bakussa, mutta Leningradin miehiä aina vuodesta 1976. KGB-väkeä.
2. Kvašnin: Syntynyt Ufassa, Kurganin kaupungin konetekniikan laitos 1969, Malinovskille nimetty panssarivoimien sotilasakatemia Moskovassa, sitten NL:n asevoimien pääesikunnan sotilasakatemia samassa kaupungissa.
3. Konovalov: Syntynyt, kasvanut ja koulunsa käynyt Leningradissa.
4. Klebanov: Leningradin miehiä hänkin.
5. Latyšev: Ukrainan ja Siperian poikia.
6. Rapota: Syntynyt ja opiskellut Moskovassa. KGB:n palveluksessa vuodesta 1966.
7. Safonov: Syntynyt Uljanovskissa, Moskovan KGB-koulu.

Eli seitsemästä presidentin edustajasta federaatiopiireissä tasan kolme on Leningradista, eivät suinkaan kaikki seitsemän.

Jaa, ja se Petroskoi. Tataari Nurgalijev on kyllä opiskellut siellä, vaikka onkin syntynyt ihan muualla. Patrušev on syntynyt, kasvanut ja opiskellut Leningradissa, Petroskoissa hän oli kai vai pari vuotta turvallisuusministerinä, 1992-94. Niin että siinä se Pietarin-Petroskoin akseli.

Ja tämän listan otsikkona oli siis "Ohessa keskeisimpiä pietarilaisia ja petroskoilaisia tämän päivän Kremlissä." Vaan eiväthän nämä edes istu Kremlissä. En tiedä kuinka paljon kirjan muuhun sisältöön voi luottaa, kun presidentin seitsemästä edustajastakin neljä menee pieleen.

Asiasta kolmanteen, Litvinenko muuten väittää kirjassaan ФСБ взрывает Россию (FSB räjäyttää Venäjää), että Patruševin siirto Karjalasta Moskovaan 1994 oli tälle onnenpotku, koska hänen epäiltiin sekaantuneen puun salakuljetukseen. Litvinenko tosin puhuu visakoivun ("karjalaisen koivun") salakuljetuksesta, mikä kyllä kuulostaa aika kummalta. Mutta kai tämä Litvinenkon kirja on vähintään yhtä luotettava kuin edellä mainittu pietarilaislista.

Vaan mistäpä sen tietää. Ehkä liioittelen, ja luotettavan Editan kustantama Venäjä-kirja on muilta osiltaan ehdottoman paikkansapitävä. Kun seitsemästä nimestä neljän kotipaikka oli väärin, en kumminkaan jaksa ruveta selvittelemään muiden 19 pietarilaislistan nimen taustoja, sen tehköön joku muu. Itse teen mieluummin ihan uuden listan ja tarkistan kaikkien presidentinhallinnon kotisivulla mainittujen byrokraattien kotipaikat. Jos joskus ehdin.

Ja nyt tietysti joku löytää laskuvirheen tästä jutusta…